Natsi-Saksan erikoiset joukko-osastot osa 1.

Waffen-SS joukkojen perustamisen jälkeen ja sodan puskiessa halki Euroopan päätettiin mukaan värvätä niin valloitettujen, kuin liittolaismaiden vapaaehtoisia SS-miehiä. Vapaaehtoisia tuli myös pieniä määriä puolueettomista maista. Näiden joukkojen laatu vaihteli huomattavasti.
Tästä vaihtelusta on hyvänä esimerkkinä;

                13. Waffen SS-vuoristodivisioona Handschar 

Sodan jatkuessa 1943 Saksa tarvitsi jatkuvasti lisävoimia kiihtyvän partisaanitoiminnan kitkemiseen.
Etenkin entisen Jugoslavian alueella Titon partisaanit aiheuttivat miehittäjille päänvaivaa. Tätä tarkoitusta varten perustettiin 13. SS vuoristodivisioona "Handschar"("Sapeli"). Handschar oli koostumuksensa takia erittäin mielenkiintoinen; se koostui noin 26 000 pääosin Bosnian muslimista lisänä katolilaisia kroaatteja ja upseeristo koostui pääosin etnisistä saksalaisista.
Vuonna 1944 sen vahvuus supistettiin 17 000 mieheen.

Tässä "muslimidivisioonassa" jokaisella pataljoonalla (poislukien saksalaisten viestipataljoona) oli oma kenttä-imaami; muslimien "sotilaspappi". Waffen-SS ei hyväksynyt sotilaspappeja mutta Handscharille tämä myönnytys sallittiin. Värväys vaiheessa puhuttiin Islaminuskon  ja Natsi-Saksan yhteisestä taistelusta juutalaisia vastaan.
Handschar taisteli Bosnian ja Kroatian rajalla Syrmian alueella kunnes ylitti Sava-joen ja muodosti turva-alueen Bosnian puolelle. Handscharin miehet toimivat monesti säälimättömästi niin siviilejä kuin sotavankejakin kohtaan. Divisioona syyllistyi julmuuksiin etenkin serbi-, ja juutalais-siivilejä kohtaan. Kun se siirettiin Zagrebiin 1944 karkuruus lisääntyi entisestään ja monet bosnialaiset karkasivat. Divisioona hajotettiin; epäluotettavat bosnialaiset saivat lähteä. Divisioonan ongelmat pyrittiin pitämään salassa, jotta sen propaganda arvo säilyisi. Joitakin bosnialaisia kuitenkin jäi palvelukseen ja he taistelivat myöhemmin puna-armeijaa ja bulgarialaisia vastaan ennen antautumistaan briteille.

Handschar-divisioonan miehiä

SS-Sturmbrigade R.O.N.A (Kaminskin prikaati)

"Kansallisen Venäjän vapautusarmeijan" prikaati koostui valko-venäläisen entisen sisällisodan veteraanin  Bronislav Kaminskin organisoimista venaläisestä,valkovenäläisestä, sekä ukrainalaisesta vapaaehtoisesta, puna-armeijan loikkareista ja karkureista sekä sotavangeista. Alkuun se oli 200 miehen itsenäinen "militia" myöhemmin 1944 se liitettiin Waffen SS:n osaksi ja se oli  kasvanut 10-12 000 miehen vahvuiseksi prikaatiksi. Se varustettiin Neuvostoliitolta saaduilla sotasaalispanssareilla ja tykistöllä. 

Kaminskille räätälöitiin ainutlaatuinen Waffen-Brigadeführer der SS -arvo.

Kurskin taistelujen jälkeen prikaati vetäytyi valko-venäjälle taistelemaan partisaaneja vastaan. Tähän aikaan prikaati syyllistyi mielivaltaisiin sotarikoksiin siviiliväestöä kohtaan. Vuoden 1944 lopulla prikaatin jänteet; noin 4-7 tuhatta koottiin SS:n koulutusleirille ja sen pohjalta oli tarkoitus koota uusi SS-divisioona. Juuri ennen tätä saatiin kuitenkin tieto Varsovan kansannoususta. Osa RONA-prikaatia lähetettiin kukistamaan sitä. Varsovassa prikaati syyllistyi jälleen julmuuksiin siviiliväestöä kohtaan. Näiden tapahtumien seurauksena, sekä prikaatin epäluotetavuuden ja suuren karkuruusprosentin vuoksi SS/Gestapo salamurhasi Kaminskin ja lavasti tämän kuoleman. Prikaati hajotettiin ja lyhyen aikaa sen jäänteet taistelivat Slovakian partisaaneja vastaan ennen siirtoa viimeiseen "vapautusarmeijan" muodostelmaan. Monet näihin osastoihin kuuluneet neuvostosotilaat teloitettiin sodan jälkeen Neuvostoliiton toimesta.

Bronislav Kaminski

                                 Vapaa Intia (Indische) Legioona

Kokonaan intialaisista koottu legioona omilla upseereillaan. 

2. maailmansodan aikaan Intia oli osa brittiläistä imperiumia. Intialaisen vapaustaistelija Subhas Chandra Bossen saavuttua Berliiniin 1941 sinne perustettiin Saksan rahoituksella "Vapaa Intia Keskus", joka mm. lähetti kansallismielistä radio-ohjelmaa Intiaan. Samoihin aikoihin Tobrukin taistelujen jälkeen vangiksi saatujen liittoutuneiden puolella taistelleiden intialaisten joukosta valittiin  27 upseerin vapaaehtoinen ydinjoukko joka lähetettiin Berliiniin. Sen jälkeen lähetettiin uudet 600 vapaaehtoista miestä josta 300 valittiin  jatkokoulutukseen. Sen perustamista käytettiin pää-asiassa propaganda tarkoitusena Intian brittihallintoa vastaan ja vastavoimien kehittämiseen Intiassa. 1941 koottiin noin 3000 miehen osasto mahdollista hyökkäystä varten Intiaan.

Vuoteen 1943 mennessä sen koko oli kasvanut merkittävästi aiemmin Pohjois-Afrikassa saatujen sotavankien loikattua Saksan puolelle  sekä Intialaisten pakolaisten saavuttua legioonan palvelukseen. Siinä palveli niin Intian hinduja, sikhejä kuin muslimeitakin. Sata legioonalaista tiputettiin laskuvarjoin Itä-Iraniin osana "operaatio Bajaderea", jossa tarkoituksena oli soluttautua Intiaan Iranin rajan kautta ja järjestää sabotaasitoimintaa brittihallintoa vastaan. Myöhemmin sitä käytettiin Pohjois-Atlantin vallin puolustukseen ja Normandian mahinousun jälkeen se osallistui viivytystaisteluihin halki Ranskan. Hitler ei arvostanut intialaisten taistelukykyä, kuitenkin joitan ansiomitaleja ainakin ehdotettiin Azad Hindin miehille Bossen toimesta. 1945 legioonan rippeet yrittivät alppien läpi puolueettoman Sveitsin alueelle, mutta jäivät vangiksi eteneville amerikkalaisille ja ranskalaisille joukoille. Azad Hindin miehet lähetettiin takaisin Intiaan, jossa heille luettiin syytteet maanpetoksesta. 

 

Hiroshima ja Nagasaki 1945

Jo koulusta asti saamme historiantunneilla kuulla 2.maailmansodan päätöksestä ja siitä kuinka USA pudotti kaksi atomipommia, toisen Hiroshiman(6.8) ja toisen Nagasakin(9.8) kaupunkiin saadakseen sodalle nopean päätösen ja täten välttääkseen suuret tappiot, jotka olisivat aiheutuneet Japanin pääsaarten miehityksestä.
Usein korostetaan atomipommeja täysin välttämättöminä ja ainoana ratkaisuna, sekä USA:n sotatoimia ainoana  syynä sodan päätökselle tyynellämerellä vuonna 1945. Mutta olivatko asiat niin yksinkertaisia tai atomipommien pudottaminen niin välttämätöntä, vai oliko se peräti kokonaan tarpeetonta?

Saksasta saatujen tietojen pohjalta Yhdysvallat aloitti ydinaseen kehittelyn vuonna 1942 fyysikko Robert Oppenheimerin ja Kenraali Leslie Grovesin johdolla. Ohjelma sai nimen "Manhattan"-projekti. Vuosien 39-45 aikana USA käytti yli 2 biljoonaa dollaria pommien kehittelyyn. USA uskoi Saksan olevan edellä kehittelyssä vielä vuonna 1943. Todellisuudessa Saksa oli luopunut ohjelmasta vuotta aikaisemmin kehitelläkseen V1 ja V2 ohjuksiaan. Atomipommien pudottamista Saksaan harkittiin myös.
Manhattan projektin alkaessa USA:n  pitkäaikaisena presidenttinä toimi Franklin Roosevelt. Roosevelt oli erittäin tietoinen ydinaseen kehityksestä ja sen mahdollisista vaikutuksista maapallon tulevaisuuteen mm. Albert Einsteinin kautta. Roosevelt kuitenkin menehtyi  12. huhtikuuta 1945 virassa ollessaan. Hänet korvasi vara-presidenttinä toiminut Harry Truman, joka oli täysin tietämätön atomiaseen kehittelystä. Hän sai kuulla ensimmäisten viikkojen aikana astuttuaan presidentiksi "Manhattan"-projektista ja ymmärsi sen tuhovoiman, mutta Truman oli välittömästi valmis käyttämään asetta Japania vastaan, joka oli jo tässä vaiheessa lähes lyöty.
Hiroshimaan pudotettu "Little Boy" niminen uraanipohjainen pommi tappoi kaikkiaan eri lähteistä riippuen  90 000 - 166 000 ihmistä. Nagasakiin pudotettu plutonium pommi "Fat Boy" taas 60 000 – 80 00. Japani ei myöskään antautunut heti pommien pudottua. USA oli raunioittanut jo niin monta muutakin kaupunkia.

USA oli myös kauan ennen sodan loppua suorittanut ns. terroripommituksia Japanin kaupunkeja vastaan. Maaliskuussa 1945 pommitukset tappoivat yli 100 000 siviiliä ja haavoittivat yli miljoonaa Tokiossa. Toinen pommitus toukokuussa Tokiossa surmasi 83 000 ihmistä. Samaan aikaan USA oli saartanut ja katkaissut Japanin pääsarten materiaali- ja elintarvike kuljetukset.  

Ennen atomipommien räjäyttämistä Roosevelt oli neuvotellut Neuvostoliiton mahdollisesta hyökkäyksestä japania vastaan nopeuttaakseen sotaa tyynellämerellä.  Japani oli yrittänyt tunnustella rauhan-neuvotteluja USA:n kanssa Neuvostoliiton kautta ja esteeksi rauhalla mainittiin USA:n vaatima ehdoton antautuminen. USA tiesi ettei Keisarikunta tulisi antautumaan ehdoitta, muttei antanut myönnytyksiä ehtoihin. Japani pelkäsi kuitenkin lähes enemmän NL:n tuloa mukaan sotaan sekä puna-armeijan mahdollista Hokkaidon saaren miehitystä.
9. elokuuta 1945 Neuvostoliitto hyökkäsi Mantsuriaan  ja veristen taistelujen jälkeen ja miehitti  eteläisen Sakhalinin alueen. Japani kärsi valtavat tappiot; 83 737 kuollutta ja 640 276 joutui vangiksi, NL:n menettäessä 9 726 kuollutta ja 24 425 haavoittunutta. Puna-armeija sekä Japanin joukot syylistyivät myös useisiin sotarikoksiin alueen siviiliväestöä kohtaan.

Puna-armeija etenee joella Mantsuriassa 1945.

Olisiko usein vähemmälle  huomiolle jäänyt Mantsurian valtaus yhdistettynä Yhdysvaltalaisten etenemisellä ja maihinousun pelolla pakottanut Japanin antautumaan ilman atomipommien räjäytystä. Useat ihmiset ovat olleet sotien jälkeen sitä mieltä että atomipommien pudotus oli tarpeetonta ja niitä on pidetty vakavina sotarikoksina. Niitä vastaan ovat puhuneet useat Yhdysvaltain entiset upseerit mm. USA:n tyynenmeren joukkojen kenraali Douglas MacArthur, sekä strategisten imavoimien sen aikainen komentaja Carl Spaatz. Tehtiinkö rauhaneuvottelujen eteen kaikki mitä voitiin? Sodan jälkeen arviot tappioista jotka olisivat aiheutuneet maihinnoususta Japanin pääsaarille kasvoivat Trumanin ja muiden poliitikkojen suussa, sitä mukaa kun spekulointi pommien tarpeellisuudesta kasvoi. Trumania pidettin myös pienimuotoisena sankarina ja Japanin kukistajana tapahtumien ansiosta. Olivatko pommit vain kylmä ihmiskoe atomiaseen testaukseen, sekä varoitus Neuvostoliitolle ja koko maailmalle USA:n sotilasmahdista!

Kaukopartiomies Antti Vorho

Puuseppä, vääpeli.
Syntyi 19.10.1912 Valkeasaaressa, kuoli 3.3.1991 Lyckselessä, haudattu Lyckseleen Berglundan hautausmaalle Ruotsissa.
Ritari 99, 6.11.1942, ylikersantti, kaukopartionjohtaja Osasto Hartikainen.
Vanhemmat pienviljelijä, puuseppä Juho ja Maria Vorho. Puoliso Tyyne Raatikainen
k 2002. Lapset Marja Leena Tuulikki (1944) Ruotsi, Aila Anneli (1947) Ruotsi, Eija Kristina (1948) Ruotsi, Inga Hilja Maria (1951) Ruotsi.

Vorho on monellakin tapaa mielenkiintoinen henkilö; inkeriläinen, joka pakeni Stalinin hallintoa Suomen puolelle 1930. Värvättiin yleisesikunnan tiedustelumieheksi 1939. Talvisodan ajan Vorho toimi osasto Kuismasessa partiomiehenä. Talvisodassa kaukopartiointi ei ollut vielä jatkosodan vuosien tasolla.
Jatkosodassa hän siirtyi osasto Marttinaan jossa palveli 41–42. Sitten tapahtui jotain minkä vuoksi Vorho siirettiin osasto Hartikaiseen lentokenttäpartionjohtajaksi. Eräällä partioreissulla 1942 kersantti Vorhon ja partionjohtaja luutnantti Ilmari Honkasen välit olivat kiristyneet siihen pisteeseen että Vorho uhkaili Honkasta pistoolilla. Tapauksen johdosta majuri Pauli Marttina siirsi hänet kaikessa hiljaisuudessa toisiin tehtäviin.
Ilmeisesti Marttina ei halunnut näkyvämmin rangaista yhtä kokeneimmista ja parhaista sisseistään. Ylennettiin vääpeliksi 11.8.1944

11.7-8.9.1942 Ylikersantiksi ylennetty Vorho kolmen muun partiomiehen kanssa suoritti sotiemme pisimmän partioreissun. Matka alkoi vesitaso kuljetuksella Sunajärvelle 80km päähän Sumzki Podin lentokentästä. Matka kesti 56 päivää, josta 25 päivää ilman muonatäydennystä! Palatessan miehet olivat puolikuolleita.

Joillain partioreissuilla saattoi Vorho kadota ilmoittamatta omille teilleen yksin tai ryhmänsä kanssa esim. Petrovski Jamin yhteydessä. Kaikista näistä ei taida olla varmaa tietoa. Kaikesta päätellen Vorho oli erittäin aloitekykyinen ja valpas, mutta myös itsepäinen ja siten myös hiukan salamyhkäinen hahmo. Aidon tiedustelumiehen tapaan ei hän sotien jälkeen avautunut ulkopuolisille tekemisistään. Kaikesta huolimatta Antti Vorho on epäilemättä yksi kaikkien aikojen pätevimmistä ja kovakuntoisimmista kaukopartiomiehistä. Yhteensä hänen partiomatkansa kestivät yli puolivuotta.

Kirjailia ja Mannerheim-ristin ritari Joppe Karhunen kirjoitti Vorhosta 1970 näin:
"Nykyisin ritari Vallebro asuu vieraassa massa. Hän ei ole halukas kertomaan tekemisistään tai tekemättä jättämisistään. Kun esityksen allekirjoittajatkin ovat jo poissa ja muut asianomaiset katsovat parhaaksi vaieta, lienee parasta jättää lähemmät selvitykset suojaavan hämärän verhoon. Sodassa on omat lakinsa"

Sotien jälkeen Vorho muutti 1948 Ruotsiin valpon ajojahtia karkuun ja vaihtoi nimensä Vallebro:ksi. Kuoli 1991 78-vuotiaana.

Nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi 6.11.42

Nimitysperusteet:
"Ylikersantti Vorho on lähi- ja kaukopartiomiehenä sekä partion johtajana osoittanut harvinaista rohkeutta, harkintakykyä ja kestävyyttä. Syvälle vihollisen selustaan ulottuneilta retkiltään on hän tuonut sodan johdolle erittäin arvokkaita tietoja sekä aiheuttanut häikäilemättömällä toiminnallaan vihollisen huoltoteillä suurta hämminkiä. Vuodesta 1939 lähtien on ylikersantti Vorho osallistunut kaikkiaan 31 vihollisen selustaan suunnattuun partioretkeen, jotka ovat yhteensä kestäneet yli 6 kuukautta. Tarkempia yksityiskohtia hänen seikkailuistaan ja toiminnastaan ei sodan tässä vaiheessa luonnollisestikaan voida selostaa. Mainittakoon kuitenkin, että elo–syyskuun aikana hän partioineen suoritti 56 vuorokautta kestäneen retken. Aluksi partio erittäin rohkeasti toimi tiedustelutehtävissä annetussa kohteessa, joutuen tällöin olemaan 25 vuorokautta ilman muonatäydennystä. Kolme kertaa tulitaistelussa ollen johti ylikersantti Vorho kuitenkin partionsa takaisin omalle puolelle. Tämä retki vaati kaikilta partiomiehiltä tavatonta sitkeyttä, mielenmalttia ja hermojensa hillintää, mutta kaikkein suurimman rasituksen ja vastuun joutui luonnollisestikin kantamaan partion johtaja, ylikersantti Vorho, jolle niin muodoin myöskin suurin kunnia kuuluu.”

Kaikki lisätieto olisi toivottua. 

Kuvassa Ylipäällikkö ojentaa ritariristin eversti Eero Sulo Laaksoselle. Seuraavat rivissä ovat: kapteeni Veikko Johannes Karu, ylikersantti Antti Vorho ja kersantti Toivo Manninen. SA-kuva.